21.9.2016

Roadtrip goes doggy

Dogs life!
Kesäloman toinen reisselöinen, Suomi-Roadtrip josta muodostui (yllättävää sinänsä) vähän koirapainotteinen. Sanoinko vähän? Korjaan, täysin koirapainotteinen. Jenny postaili tästä jo viikkokausia takaperin, mutta minä kun oon tällane nii minä postaan vasta nyt.

Lepakkokorva ja taittokorva
Kirmasimme siis Kuopiosta siskoni ja Auroran kanssa Hollolaan sunnuntaina. Olin lupautunut paluukuljettamaan heijät takas kämpille, joten roadtrip alkoi tietenkin sieltä. Nelisen tuntia ajelimme taukoinensa kaikkinensa. Matkanteko sujui pennulta hienosti, olihan kyseessä kakkavarpaan ensimmäinen pitkä automatka. Hollolassa uinuimme yhden yön, ja sieltä suuntasimme seuraavana päivänä eli maanantaina kello viiteen pentupaineihin Jennyn ja Savun sekä Janikan kanssa Ylöjärvelle.

Nappisilmät hetkellisesti tavoitettavissa.
Lisäjännitystä reissuun toi ikivanha Samsungini, jonka gps vetelee viimeisiään. Sen ei voi oikeastaan sanoa edes toimivan, joten soitin Jennylle Tampereen perkeleellisiin kiemuroihin eksyttyäni että en kyllä löydä ajoissa perille. Kello oli jo 20 vailla 5, ja vaikka ajomatkaa oli enää noin 10km, ei minulla ollut minkäänlaista tietoa mihin suuntaan täytyy ajella. Aivan opasteeton sumppu koko Tampere, huh! Onneksi Jenny ja Janika supernavigoivat minut kuin ihmeen kaupalla perille pentupaineihin ja myöhästyimme lopulta paikalta vain viisi minuuttia.


Revontuletkin käväisivät näyttäytymässä! (Ei ollu oikeet optiikat matkassa että ois kunnon
kuvan saanut, tällane nopee räpsy.)
Tyypit tapasivat toisensa pentupaineissa.
"THIS IS SO EXCITING!11!"
Eikös se velikulta näin jäänyt puhe että minä oon päsmäri?

Punaisen talon herra vierainensa.
Parkkiksella Savu tapasi ennen pentupaineja äitinsä, tätinsä ja siskonsa, ja ensin vaikutti siltä kuin se ei olisi heti tunnistanut niitä. Hetken kuluttua se kuitenkin selvästi tajusi ketkä olivat tulleet sitä moikkaamaan. Pikaisen pissatuksen jälkeen suuntasimme pentupaineihin, jossa vierähti 20 minuuttia. Paikalla oli melko aktiivista ja jopa aika itsevarmasti toisia pentuja lähestyvää molossirotua, joten Cismet lämpeni porukkaan aika hitaasti. Se piilotteli ihmisten selkien takana ja leikki lähinnä Savun kanssa ja komensi välillä toisia koiria. Sinänsä kehnoa että juuri kun Cisme oli lämmennyt toisille pennuille, oli tuokio jo ohitse. No, uudenlainen ja hauska kokemus.

Äiskä leikittää lapsiaan.
Ajelimme pentupaineista Jennyn luokse ihastelemaan Savun tiluksia. Savulla on mielettömän kiva kotitalo, jota kelpaa kyllä puolustaa sitten isompana. Ihana, kodikas, punainen koti. Kylläpä taas talokuume nosti ittelläkin päätään, vaikka olin jo hetken ollut kuumeettoman puolella. Pennut saivat riehua pihanurtsilla, ja yönsä ne viettivät erillään koska ne eivät olisi muuten rauhoittuneet nukkuman mitenkään päin. Minä yövyin yläkerrassa ihan omassa sviitissä oman lauman kanssa. Cismet herätti minut seuraavana päivänä eli tiistaina ihan ennen aikojaan, joten eihän se auttanut kun lompsia pihalle kera kaikkien kakkavarpaiden...

Tämän kauemmas ei tämä kuvaaja päässyt, kun ensimmäinen pynny nousi ylös.
Jennyn ollessa töissä kuvasin koiria pitkin päivää ja kävin isojen koirien kanssa sienimetsässä löytäen ihan ensimmäiset suppilovahveroni ikuna. Pennut saivat oleilla ulkona oikeastaan koko päivän, eivätkä ne malttaneet nukkua kuin pari tunnin pätkää tuona aikana.

Klo 18 olimme varanneet ajan pentu-uintiin, johon myös mammakoira sai osallistua. Cara nouteli lelua kymmeniä kertoja altaasta, kun pentupennut tekivät ihan ensimmäiset uintirundinsa. Cismet pääsi ensimmäiseen pesuunkin, eikä oikein pitänyt hommasta itkusta päätellen. Pennut kävivät molemmat pyörähtämässä neljä hyvin lyhyttä rinkiä. Savu ui rauhallisesti, Cismet kauhoi sitä hätäisemmin. Cismet tipahti reunalta veteen melkein heti alussa, joten se aloitti uintiuransa ihan omatoimisesti. Reippaita pentuja, ja niin väsyneitä että Cismetiltä meni kirjaimellisesti jalat alta kun sitä väsytti loppupelissä niin paljon. Se alkoikin kassalla ollessamme nukkumaan kiepille eteismatolle, kunhan oli ensin pissannut pesupaikan matolle. Raasu. Aineenvaihdunta kuulema vilkastuu uidessa aikalailla, ja olipa siinä jo oltukin pissimättä pitkä aika.

Suosikkivesileluks valikoitui korista tällanen iso pehmeä luu.
Riäpäle ekaa kertaa uimasillaan.
Tassut haralla potkiskellaan vauhtia.
Minä poika menin ja kasvatin koipia!
Anna olla viimenen kerta... kun heität tämän veteen.
Väsymys iski kesken kaiken hauskanpidon.
Kaks termiittiä kellukkeineen.

Lähetääs vielä viimeselle rundille ihan yhteistuumin...
Polskis.
Mamma kyllä uiskenteli penskojenkin edestä.
Hetipian pois päästäkää! 


Todella mukava uintipaikka, kyseessä Tampereen koirauinti. Ei voi kuin kehua. Hyvä asiakaspalvelu ja asialliset tilat ja opastus. Tuonne voisi vaikka mennä uudelleen jos joskus siellä päin satuttas liikkumaan (ja tietystihän me liikutaan koska siellä on Savu perheineen!) Saimme ohjeeksi käyttää pentuja vielä rauhallisella verkkalenkillä uinnin jälkeen, joten vain lyhyen ajomatkan jälkeen kävimme teletappimaahan. En siitä rauhallisesta verkasta tiedä, mutta ainakin saivat verrytellä ihan runsaissa määrin.

Automatkalla takaisin Savun kotiin oli hyvin rauhallista jengiä takakontissa.

Vietimme vielä yhden yön Jennyllä ja Savulla, ja seuraavana päivänä suuntasimme läheisen koulun kentälle tekemään tottistreeniä koko koiralaumalla, idiksenä napata samalla kymppiviikkoiskuvat pentujen rakenteesta. Kyseessä oli Cismetin toiset oikeet treenit, ja harjoittelimme luoksetuloa ja targetin koskettamista. Sivussa välillä vuoroaan odottavasta merleporosta lähti melkoisesti ääntä, joten palkkailin sitä aina kun se oli edes tovin hiljaa. Kuka nyt sivusta tahtos katsoa kun äiskä tai täti treenaa. No ei ainakaan pieni poropuoli porshe. Isot tytöt teki vähän sitä ja tätä, ja kumpikaan ei ehkä ollut täysin optimaalisessa vireessä.


Jätimme heipat Savulle ja Jennylle ja suuntasimme kotia kohti, ajatuksena pysähtyä vielä Muuramessa tapaamaan Cican ja Caran isän omistajaa. Isä-Roksua emme ikävä kyllä nähneet koska se asustaa toistaiseksi muussa taloudessa. Oli kuiteski kiva nähä pitkästä aikaa Roksun äiskää. Muuramessa käväisimme pienellä lenkillä ja lähdimme sitten ajelemaan kotikotia kohti iltahämärissä hirviä pusikoista odotellen. Onneks ei tullu yhtään liian likelle kotimatkalla. Oikein messevä reissu kokonaisuudessaan, kiitos vielä Jennylle kun saatiin majoittua. Oon ehkä joskus tainnu mainita, mutta kasvattipojalla on kyllä mitä parhain koti jossa varttua. <3

Ja alla reissukuvien satoa. Usko pois, olen karsinut näistä jo leijonanosan. Kuvat näet klikkailemalla Lisätietoja.......

19.9.2016

Missä ruoka siellä hyvä

Metsien merletär
Aloin naksuttelemaan likoille koritemppua, jotta ne oppisivat kokoamaan itsensä ja hallitsemaan paremmin takapäänsä (keppejä ajatellen tietenkin). Aluksi palkkasin jokaisesta liikahduksesta, jotta sain likat aktivoitua niin että ne tarjoaisivat rohkeasti eri toimintoja. Cicaro laittoi kaikki neljä tassua koriin jo 5 minuutissa, Cara ei vielä parin naksuttelutuokion jälkeenkään. Se on pitkärunkoinen, joten annettaneen sille vähän tasoitusta. Carakin näytti toki taitonsa - kolme tassua korissa ja kurre korissa.

VETTÄ. PALJON VETTÄ.
Loman loppumetreillä olin vielö yötä kotikotona, jossa koiraosasto löysi rinteeltä oravanraadon. Nostin sen korkealle puuhun jotta otukset eivät yltäisi siihen. Myöhemmin pentu suuntasi uskomattoman (äiskältään perityn) nenänsä kohti oravanraatopuuta ja nuuskutteli yläilmoihin. Kun kurre ei ollut naperon tavoitettavissa, suuntasi se itsevarmasti tepastellen seuraavalle saaliille - suolikasalle jonka se löysi lähistöltä. Voihan kirsu.

Kaljukaramel.
Kasvanut napero on, ainakin korkeutta. Mittasin sille 35cm korkeutta, joten se alkaa olla Cicaron kokoinen vonkale jättitassuinensa. Metsässä se pysyy isojen perässä aika hyvin, ja hiekkamontuilla käydessäkään eivät suuret rinteet paljoa haitanneet kun pieni taapersi suurien perässä - ja välillä edessäkin.

Televeh!
Cismet opettelee nyt kotikotona pihassa pysymistä. Meiltä on jäänyt yksi pentu auton alle, joten pihassa pysyminen on nyt ykköasia joka on pakko oppia. Hevosen kuoltua ei tien toiselle puolelle tule enää hevostalliliikennettä, eivätkä paremmilla metsästysmailla olevat kissatkaan enää jahtuuta koiria tielle. Onhan se silti riskialtista aikaa nyt, ja aina vähän pelottaa että se päättää mennä tielle.
Toistaiseksi tie ei ole sitä onneksi lainkaan kiinnostanut.

Äitin kanssa pynnykkäin.
Cismet käväisee tulevalla tai ensi viikolla ensimmäisellä rokotuksellaan, riippuen muorin töistä. Muori on opettanut Cismelle maahanmenon. Ja minä kun en sitä maahan saanut menemään kun joskus hetken sitä yritin.

Tätikikaron kanssa luita pihalla.
Ensin ne on suuret, sitten ne on pienet - pentuvaljaat.
Alla hirweesti lissää ihkuja pentukuvia.

14.9.2016

Yteröeköhä myteröetymmää


Uutta ulkkaa. En tiedä miten sain noinkin pieniin muutoksiin uhrattua öö plus kolme tuntia ja tuotettua ainaki kuus painehaavaa perseeseen ja pari niskanikamavammaa tästä liikkumattomuudesta. Koska olen sukkaährämisurkutolvana html-hommissa, ette voi odottaa mitään koodaamisen mestariteosta minulta. En osaa tehdä ja koodata taustaa joka sopii jokaiseen näyttöön eli taustaa joka ei liiku vaikka sivuja zoomailee. Vaan josko se sisältö edelleen ois tärkeempi.

12.9.2016

Keppejä vaille valio



Varkauden kisaviikonloppu. Eipä jääny mitään historiankirjaan kirjotettavaa.

Samanlainen yleinen sähläys ja ylimääräisillä kierroksilla käyminen jatkui mitä viimekin kisoissa nähtiin. Lenkkiä, odottelua aivan kisakentän tuntumassa, lelulla riehutusta, keppitreeniä parkkiksella, hyppyesteillä kiihdyttelyä... Eli ei ainakaan ylimääräisestä virrasta pitäis olla kyse nyt tässä. Pikemminkin päinvastoin, pitäisi rauhoittaa ja rauhoittaa ja vielä kertaalleen rauhoittaa paimenraptoria. Kentän ulkopuolella se on vielä aivan lunkki, jopa flegmaattinen. Kentälle päästessämme peto on irti. Koira ei pysy lapasessa, tai lähinnä se komentaa minua, roiskii kontaktit ja ei keskity kepeillä. Sutjakasti se kyllä etenee ja kuuntelee ohjausta, mutta kontaktit ja kepit - missä sitä malttia ja itehillintää sitten vähä tarttes - menee puihin kun koiran kierrokset on liian kovat.


A-agiradalla koira sähläsi kepeillä. Lähti kyllä toisella yrittämällä hienosti kepeille mutta jo puolivälissä keskeytti ja alkoi komentaa. Olen mennyt edellä, mukana, takana, lähellä, kaukana, hiljaa, käskyttänyt viidellä eri käskysanalla ja temmolla... Ei tässä edes ole mitään logiikkaa. Yleisvire vain lähtee käsistä. Miten minä korjaan tällaisen koiran??? Hylky kepeiltä, puomin alastulolta rumasti ylihyppy kontaktialueelta. Aijai.


Joukkue-PM-radalla koira oli jo parempi. Kontakteilla käytin osoittavaa kättä kontaktipinnan alareunaa kohti jolloin koira ei hyppinyt kontaktipintoja - joskaan ei kyllä pysähtynyt niin kuin pitäisi. Kepeiltä ainokainen viitonen, lopussa keskeytti joten ohjasin kädellä avustaen kepit loppuun. Ihme kyllä kesti tämän, normaalisti menee ihan hyrräksi jos lähestyn keppejä liian lähelle. Tarvinnee suoritusrauhan.

Meidän joukkue ei sijoille yltänyt, mutta Cicaro teki joukkueemme parhaan tuloksen viitosellaan. Aikakin alittui juuri ja juuri ollen -0,48s (kepeillä aikaa aina tuhraantuu vaikka nopeus olisikin muutoin riittävä).

Sunnuntain radoilta saatiin B-agiradalla hylky jo kepeillä, ja lentokeinun tehtyään (ohjasin aivan liian reippaalla nopeudella) poistuimme radalta uusittuamme keinun siististi. C-hypärille ei ollut mitään odotuksia, olihan Cicarolla jo hypäriluva olemassaan, joten sieltä viitonen kepeiltä, muuten näpäkkä rata.

Testailin tietoisesti koiran suoritusta kisoissa erinäisin keinoin. Ruokin sen ennen ratoja, ei vaikutusta. Väsytin ja aktivoin sitä eri tavoin, ei vaikutusta. Laskin sen virettä ennen rataa, ei vaikutusta. Jätin sen nähden palkkarasian (suosikkiasia maailmassa) maaliin, ei vaikutusta. Koira on kyllä nopea kuin tykinkuula, mikä on tietysti hieno saavutus jo tähän mennessä, mutta se että kisavireiset kepit eivät edelleenkään onnistu, syö naista ja paljon.

Aloin jo miettiä että opettaisin kepit uudelleen 2x2 metodilla jos sieltä saisi lisää keppivarmuutta. Aloin myös miettiä turhautuneena että tehdään Cican kanssa käsikeppejä kisoissa - se päätös olisi luovuttamista ja todella lopullista, luopumista edes jokseenkin itsenäisistä kepeistä. Mitä ihmettä minä enää keksin? Ei ole aikaa eikä jaksamista ajaa montaa kertaa viikossa kentälle, kasata keppejä, lämpätä koiraa ja treenata muutamaa keppitoistoa. Toistoa ja rutiinia kai tässä tarvitaan, samoin kuin häiriönsietoa ja keppien suoritusvarmuutta kovassa vireessä sekä keppien tekemistä eri kentillä ja halleissa. Koira tasan osaa kepit, mutta se ei malta suorittaa niitä kisavireessä. Se on ongelma ja se jarruttaa meidän etenemistämme sataprosenttisesti. Mikään muu ei ole tiellämme.

On epäreilua että koira ei osaa keppejä kisatilanteessa, ja silti kisaan sillä. Meidän pitäisi jotenkin saada harjoiteltua keppejä erilaisissa ympäristöissä, suurenevalla vireellä. Pidämme nyt Cican kanssa taukoa kisoista ja ratkomme keppiongelmaa. Kotikisoissa käydään tietysti aina kun päästään, mutta muualle emme kisaamaan nyt lähde.

10.9.2016

Pyhä-Luoston kansallispuistossa



Viimeinen vieroitus ennen luovutusta. Isot koirat lähtivät ensimmäiselle usean yön kestävälle vaellukselle Pyhä-Luoston kansallispuistoon, ja puppiduut lähtivät täksi aikaa hoitoon kotikotiin. Ne olivat olleet kiltisti hoidossa ja Sani ja Aurora-täti pitivät ne hyvässä kurissa. Lähdimme aikaisin maanantaina 22.8. ja palasimme torstaina 25.8. iltapäivällä.


Säät sattuivat olemaan alkuviikosta sateiset, mikä hankaloitti taivaltamista kun varusteita piti kuivata aina kun osuimme autiotuvalle. Reitti oli hyvin opastettu, joten se sopi jyrkistä nousuistakin huolimatta aloitteleville vaeltajille. Varusteita jouduin hankkimaan jonkun verran, mutta suurin osa oli tallella vielä lapsuuden ja nuoruuden partioajoilta. Hassua, miten ensimmäiset 5km tuntuvat aina niin raskaalta että kunto tuntuu loppuvan kesken. Siitä kun sitten vähän aikaa taivaltaa vielä niin rinkan painoon tottuu ja matka taittuukin jo ihan tavallisesti. Ihmisiä tuli vastaan (kyllä, laskimme kaikki buhahaa) vain 17kpl ja koiria 2kpl, koska vaellusaika oli jonkun matkailijan mukaan aika hiljainen vielä ennen kunnon ruska-aikaa. Arvostan sitä kuinka retkeilijät moikkaavat metsässä aina toisiaan, ja sitä kuinka pohjoisessa ei todellakaan roskata luontoa!



Isokuru oli henkeäsalpaavan kaunis, ja se osuikin heti reittimme alkuun. Isokurulta riensimme pienempien nähtävyyksien saattelemana ensimmäiseen päivätupaan Karhunjuomalammelle kuivattelemaan varusteita. Sieltä matkamme jatkui komeissa maisemissa ensimmäiseen yöpaikkaamme Huttuloman autiotuvalle. Pitkästä aikaa yön viettäminen keskellä pimeää korpea oli aika pelottava kokemus näin vilkkaalla mielikuvituksella ja kauhuleffataustalla. Heräsinkin moneen otteeseen valveuneen jossa tuvan ovi aukaistaan sepposen selälleen.

Cicaro aloitti (vain) kertaalleen haukkumaan jollekin äänelle. Se on niin reaktiivinen ja reviiritietoinen ja vielä haukkuherkkäkin, että ihme sinänsä ettei se (ehkä väsymyksenkään vuoksi) jaksanut vahtia niin paljoa. Kertaalleen vaelluskaverini herätti minut niin että säikähdin puolikuolleeksi. Hän oli ollut näkevinään valoa ulkoa ja kysyikin hyytävästi "oliko tuo sinun valo". Ai säikähinkö... Kurkkukipukin alkoi ma-ti välisenä yönä, johtuen märissä kengissä vaeltamisesta. Kunnon flunssahan se sieltä sitten hiipi reissukaveriksi, joten tämän jälkeen matkanteko hidastui myokardiitin pelossa, nenätuppoja jatkuvasti vaihdellen. Kapustalla pysähdyimme toisena päivänä kuivailemaan varusteita kolmeksi tunniksi, ja nappailimme fotoja kivassa valossa.



Seuraavan yömme yövyimme Pyhälammen autiotuvassa, jossa ei enää pelottanutkaan. Siellä saimme ensimmäistä kertaa seuraakin yöksi toisista vaeltajista. Koirat yöpyivät jokaisella tuvalla kiepillä vierelläni nukkuen. Ne käyttivät jokaisen tauon hyväkseen ja nukkuivat sikeästi aina kun pysähdyimme. Ne jaksoivat vaeltaa hienosti valjaissaan, ja laitoin ne välillä rinkan alaremmiin kiinni niin sain käteni vapaiksi. Välillä väsyneenä ne alkoivat kyttäillä puskia ja puita saaliin toivossa. Ne saivatkin reissun aikana bongailla ihkaoikean metsäjäniksen, vikkelästi liikkuvan kärpän, riekkoparven ja pari poroa. Kyllä riitti ääntä aina kun jotakin niiden mielestä saaliiksi kelpaavaa löytyi.

Käväisimme kolmanteen yöpaikkaamme vaeltaessamme ametistikaivoksella, jossa kaivoimme matkamuistoksi omat ametistipalaset. Kolmas yö meni jo melko kylmissä tunnelmissa laavulla, jonne mennessämme bongasimme poroja. Koirat olivat saaneet niistä vainun jo kilometriä ennen, ja hännät korkealla huiskien ja kuonot maata pitkin viipottaen taivalsimme eteenpäin, tietäen että jokin eläin on aivan lähettyvillämme. Cicaro oli karannut valjaista yöllä vaikka sidoin valjaat tosi napakasti koirien päälle. Onneksi koira ei ollut irti pitkään, sillä kaverini ilmeisesti heräsi siihen kun Cicaro kömpi irti valjaistaan. Taisi olla kylmin yö koirilla ikinä, eivät olleet ennen nukkuneet käytännössä taivasalla noin matalilla lämpötiloilla. Kyllä ne aika likelle yöllä tulivatkin nukkumaan.



Laavun kylmyydestä herättyämme aloimme lyhyen taipaleemme kohti Luostoa. Luostolla hörpimme hotellilla ansaitut ja niiiin hyvältä maistuvat kaakaot kun odottelimme paluukyytiä eli Skibussia takaisin Pyhälle. Hotellin työntekijän kai kävi sääliksi meitä kun odottelimme kaakaokuormaamme ulkopöydillä, joten hän vinkkasi että saamme kyllä tulla sisälle koirien kanssa reunapöytään. Siinäpä sitten hörpimme kaakaot lämpimässä, koirat lähes tajuttomana lämmintä kaakelilattiaa vasten pötköttäen. Skibussilla matkasimme hyvin pomppuisessa kyydissä takaisin Pyhälle koirat edelleen väsyneinä retkottaen, ja pakkasimme itsemme autoon. Reissu oli noin 6 tunnin kotimatkaa vaille paketissa, ja flunssakin oli jo vähän paremmassa jamassa.

Matkaa taitoimme yhteensä 35km. Monta asiaa olisi voinut tehdä toisin, mutta aloittelijan mokia on hyvä korjata seuraavalla vaelluksella. Pitää vain muistaa kurkata reissupäiväkirjaa, jossa lukee isoilla fonteilla mitä pitää tehdä toisin. Kuten, älä kuljeta suotta mukana painavaa akkukahvaa, osta oikeasti vedenpitävät vaelluskengät, äläkä pakkaa koirille mukaan muuta kuin kuivaruokaa. Jotaki meni kuiteski oikein, nimittäin vedenpitävät kuorihousut ja -takki sekä rinkansuojus oli tosi must!! Ilman niitä ei ois kyllä tullu mitään nuista sadepäivistä. Ruokaakin jäi hieman yli kuten pitääkin.



Kertokaahan omia kokemuksianne ja vinkkejänne koiran kanssa vaeltamisesta! Aiheeseen liittyen on olemassa facebook-ryhmä koiran kanssa retkeily/vaeltaminen tmv. Kiitos vielä ihanalle (ja kärsivälliselle) reissuystävälleni, jota ilman tuskin olisimme käyneet tätä vaellusta. Eiköhän ensi kesänä mennä taas uudelleen!

Isokurulla vaellusta aloittelemassa.
Tulukee ny jo!!1
Kiipee, kiipee, kii, kii...
Ollaan kamalan korkealla äiskä.
Alla jonkin sortin suo.
Karhunjuomalammen laavu.
Iltaruokaa.
Kansallispuistossa koiran on oltava kiinni 24/7.
Huttuloman autiotuvalla alkuillasta leiriytymässä
3 tunnin varusteiden kuivatustauko Kapustan päivätuvalla.
Koirat sisäistivät heti taukojen perimmäisen tarkoituksen.
Hieman kuumeinen äiskä ja vahdit... tai ainaki yks vahti joka oikeesti hoitaa virkaansa.
Pohjoisen paimenet. 
ÄÄNIÄ. PALJON ÄÄNIÄ.
GRRRR.
Kapustalla kuivattiin kenkiä tuikuilla... niinkin epäilyttävä poltat-mun-kengät - kikka toimi.
Kana-makarooni-kasvisjotakin.
Päivätupa Kapustalta lähdössä - varusteet ainakin hieman kuivempina nyt.
Maasto oli vaihtelevaa. Tässä tyypillinen kivikkoinen leveä metsäpolku.
Löysin blue merle -kiviä.
Väsynyt koira on väsynyt koira.
Väsynyttä hymyä.
Sääaseman laella.
Melkein ruska-aika.
Lounasmaisemat.
Lounasaika!
Trangiavahdit.